Hassua, että edelleen joku käy täällä välillä kysymässä, miten mulla menee. En tiedä miksi joku muistaa mut enkä tiedä haluanko edes, että mua muistetaan sellaisena kuin ennen olin. Olen paljon muutakin. 

Olen kova, etenevä työntekijä. Muistan kun muutama vuosi sitten jossain kuntoutuksessa testien tulosten perusteella mulle sopivaa työtä olisi tekniset alat ja insinööritieteet, suunnittelu, tutkimus, laskenta, ja nyt mä sitä teen, olen huomannut pärjääväni ja nautin haasteista ja niiden ratkaisusta. Ei mun ikinä mihinkään sellaiseen pitänyt kyetä, mutta nykyään puran itsepintaista riittämättömyyttäni, kilpaviettiäni ja vaativuuttani työhön, jossa se tuottaa jotain järkevää.

Olen rakastavan ja turvallisen miehen kumppani, ja sen ymmärtämisessä mulla on vaikeuksia. Välillä pakahdun ja välillä pelkään, mutta en järjestä kohtauksia tai uhkaa ketään, itseäni tai häntä. Me haaveillaan yhteisestä kodista ilman kiirettä ja runsain vaatimuksin, meillä on siihen varaa ja kärsivällisyyttä. Miehelläni on hyvin samankaltainen tausta kuin minulla, mutta on siitä huolimatta ollut koko elämänsä ajan mieleltään terve. Se hämmästyttää ja helpottaa mua ja meitä.

Tunnen itseni pääosin terveeksi, monella tapaa. Liikun reippaasti ja joskus liikaakin, saan siitä hirveästi voimaa ja rauhaa. Muutaman vuoden aktiivinen liikkuminen on vahvistanut mun kehoa ja vaikka se on edelleen välillä hyvinkin vastenmielinen, olen iloinen siitä mihin se kykenee kaiken sen laiminlyönnin ja väkivallan jälkeen. Kesällä aloitettiin isoimpien arpiryppäiden peittäminen tatuoinnilla, ei niitä piiloon saa, mutta edes häivytettyä ja vietyä huomio niistä muualle, vaikka iho näyttääkin siltä kuin raaja olisi kiedottu siimalla kasaan. Se oli tavallaan raskas, mutta silti hyvä päätös, armollinen. Nyt on kärsitty ja rankaistu tarpeeksi, ei tarvitse enää.

Mieleni koen suurimman osan ajasta terveeksi. Se ailahtelee ja synkkenee ajoittain, mutta olen jotenkin hyväksynyt sen osaksi itseäni ja tottunut siihen, että niin se tekee eikä se ole millään kerralla ikuista. Pysähtyminen pitkäksi aikaa ei tee hyvää, tarvitsen virikkeitä, olivatpa ne sitten mieluisia tai eivät, pakolliset asiat pitävät pinnalla. Työstän asioita paljon vaikka puhun niistä aika vähän, terapiani kuivui kasaan koronakevään aikana, en kokenut etätapaamisia millään tavalla hyödyllisinä tai edes miellyttävinä. Lopetin sen siis juuri niin kuin minun taudinkuvallani ei saisi. 

En varsinaisesti koe itseäni yksinäiseksi, mutta tiedostan olevani hyvinkin yksin. En ole miehen lisäksi onnistunut kasvattamaan minkäänlaista tukiverkkoa, vaikka elämä muilta osin onkin kuntoutunut ja kohonnut. Opiskeluista ei jäänyt kavereita tai edes tuttavia, enkä töissäkään osaa juuri puhua muista kuin työasioista. Aina en edes halua, mutta kun haluaisin, en vain osaa. En osaa ajatella, että joku edes haluaisi puhua kanssani enempää kuin on pakko. Koen olevani outo ja ulkopuolinen ja muiden ajattelen samoin. Kesällä sydämeni murtui, kun somesta näin vanhan ystävän menneen naimisiin enkä ollut kutsuttu tai edes tietoinen, sellaisista yhä vaivun synkimpiin mielenmaisemiini. Silloin muistan, että tämä kaikki, minä, voi romuttua ihan milloin tahansa.

Mun on pitänyt kirjoittaa jo jonkin aikaa, mutta en ole halunnut tai uskaltanut. Olin saanut kommentin "miten tässä kävi?" enkä ole varma mihin kysyjä viittasi, luultavasti siinä tekstissä mainittuun poikaystävääni, jonka jätin ja jonka näkemisestä olen sen jälkeen kieltäytynyt rauhanomaisissakin merkeissä. Keräsin siihen pitkään voimia ja menin siitä silti rikki. 

Nykyinen on lempeä ja kiltti, liiankin kiltti. Mulle pitäisi olla vähän kovempi ja sanoa välillä vastaan. Menneisyyteni takia tuntuu välillä todella vastenmieliseltä tulla kohdelluksi kuin kukka kämmenellä. Puolen vuoden aikana olemme riidelleet kahdesti. Tuntuu vieraalta ja laimealta rakastaa ilman hirveää repimistä ja riitelyä ja kipuilen yksinäni kun en saa toista hermostumaan millään. Outoa ja uutta on sekin, miten sen perhe on ottanut mut vastaan, ne pyytävät mua paljon kylään ja mukaan reissuihin. 

Keväällä opettaja suositteli mua harjoitteluun yhteen työpaikkaan ja nyt mut on jo palkattu sinne vakituiseksi työntekijäksi. Koulu on vielä kesken, mutta yritän riipiä sen kasaan tässä sivussa. On niin kaukainen ajatus, että vasta reilu vuosi sitten aloitin koulun ja pelkäsin miten tulen jaksamaan, mietin että voin hyvin venyttää opintoja ja etenkin harjoitteluita pelkäsin todella kovin. Nyt sainkin ensimmäisestä harjoittelupaikasta paikan, joka itseasiassa on opiskelemaani alaa korkeampi, ja olen valmistumassa paljon suunniteltua nopeammin. Koko kesän olin töissä, kesälomaa en pitänyt yhtäkään päivää, ja varmasti sen ansiosta kesä meni hyvin ja pärjäsin. Pitäisi muistaa olla ylpeämpi ja tyytyväisempi ja silti muistaa miten pohjalla olen käynyt kääntymässä. Terapian kolmas ja viimeinen vuosi alkoi juuri. Koen voivani pääasiassa ihan hyvin, välillä tunnen itseni jopa onnelliseksi, suurimman osan ajasta edes tyytyväiseksi. Lähinnä oma kova suorittamiseni ja vaativuuteni ajaa mut todella väsyneeksi.

viime viikolla oksentelin tahallani pariin otteeseen. olin tikattavana kerran. olin terapiassa kerran ja kerran soitin kriisipuhelimeen. tuttava sanoi että näytän hoikistuneelta, terveeltä ja pirteältä.

olen päivän koulussa, sitten kokoustamassa, illalla tulen kotiin, heitän rauhottavat naamaan, teippaan eteisen lattiaan suuren paperin ja maalaan siihen sanat

AIVOVAMMANEN HUORA

koska niin mun poikaystävä mulle sanoi kaksi viikkoa sitten kuuden jälkeen aamulla kun se soitti päästyään putkasta. se pisti paskaksi kämpästään kaiken mahdollisen, heitti lasipulloja seinille, rikkoi lamput, hakkasi rikki ovet, silpoi puukolla nojatuolin silpuksi ja jossain vaiheessa se pesäpallomailakin halkesi seinään. sitten kun siltä loppui tuhottava, se uhkasi hypätä rappukäytävästä alas, jostain se veti esiin köyden jossa oli hirttosilmukka valmiina. monesti revin sen vaatteista ja hiuksista takaisin asuntoon. neljä poliisia rynnäkkövarusteissa haki sen pois. se oli yhteistyöhaluinen niin kauan kunnes sille selvisi ettei soittaja ollutkaan kukaan metelistä häiriintynyt naapuri vaan minä, aivovammanen huora. olin koulusta pois pari päivää, koska se uhkasi mennä sinne riehumaan. sen isä sanoi mulle etten saa avata ovea jos se yrittää mun luo. mun on ihan helvetin paha olla.

opinnot alkoivat reilu kuukausi sitten. kauhulla sitä odotin, sitä että tunnen olevani tyhmä ja laiska enkä jaksa enkä halua. mutta olen joka aamu mennyt kouluun mielelläni, oppinut ja jopa nauttinut ja olen ehkä vähän muita edelläkin, oma vaativuus ja kilpailuhenkisyys puskee heti esiin ja pitää tehdä enemmän ja paremmin kuin oikeasti olisi tarve.

jalkojeni loukkaamisesta on yli kolme kuukautta ja kivut vaivaavat vieläkin mutta ei se liikkumista enää haittaa. olen itselleni kiitollinen siitä, että muutama vuosi sitten päätin opetella liikkumaan ja olen saanut itseni hyvään ja vahvaan kuntoon. kuntoutuminen olisi muuten ollut paljon vaikeampaa.

seurusteltu ollaan yli seitsemän kuukautta. se on meidänlaisille valtavalla tunteenpalolla eläville yksilöille pitkä aika, se että ollaan edes selvitty hengissä yhdessä näin pitkään. rakastetaan ja riidellään lujaa ja huutaen. monista asioista en pidä, sen pikkurikoksista ja siitä miten valtavasti sen harrastukset vie aikaa ja miten sen sairaus häiritsee sen elämänhallintaa ihan päinvastoin kuin mulla. mä tarvitsen rutiineja ja selkeyttä ja se ei kykene niihin ollenkaan.

tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin. yllättävän tasaista. romahdukset ovat nopeita eivätkä kestä kauaa. oma yksinäinen vapaa-aika on se missä on sietämistä. tarvitsen liikuntaa ja paljon unta ja viihdyn koulussa. ne tekee paljon.

loukkaannuin pari viikkoa sitten, kännissä. en tajunnut mennä sairaalaan vaan menin taksilla poikaystävän luokse vaikka oltiin riidelty puhelimessa hetkeä aiemmin, se auttoi mut ylös ja sisälle, sitoi vammat nippuun kun itkin paniikkia ja kipua. en tykkää sen kämpästä eikä sekään, siellä näkyy kaikki se mitä en aluksi siitä uskonut, pesareita, veitsiä, itse tehtyjä aseita, yksi ovista tuhannen säpäleinä ja siinä törröttämässä heittoveitsi. aamulla mentiin sairaalaan. siitä asti olen kävellyt kepeillä ja varmaan siitä johtuu se miten paljon ottaa päähän kaikki, koti ja ulkona liikkuminen näin haavoittuvaisena, eläimetkin vetäytyy piiloon silloin, ei ole hyvä olla yksin eikä toisen kanssa kun vaivaa jatkuva ajatus ettei toi voi musta oikeasti pitää. houkuttaa se miten suuri määrä mulla on rauhottavia ja kipulääkkeitä kotona tällä hetkellä. 

elokuussa aloitan koulun neljän vuoden sairasloman jälkeen.