Hassua, että edelleen joku käy täällä välillä kysymässä, miten mulla menee. En tiedä miksi joku muistaa mut enkä tiedä haluanko edes, että mua muistetaan sellaisena kuin ennen olin. Olen paljon muutakin. 

Olen kova, etenevä työntekijä. Muistan kun muutama vuosi sitten jossain kuntoutuksessa testien tulosten perusteella mulle sopivaa työtä olisi tekniset alat ja insinööritieteet, suunnittelu, tutkimus, laskenta, ja nyt mä sitä teen, olen huomannut pärjääväni ja nautin haasteista ja niiden ratkaisusta. Ei mun ikinä mihinkään sellaiseen pitänyt kyetä, mutta nykyään puran itsepintaista riittämättömyyttäni, kilpaviettiäni ja vaativuuttani työhön, jossa se tuottaa jotain järkevää.

Olen rakastavan ja turvallisen miehen kumppani, ja sen ymmärtämisessä mulla on vaikeuksia. Välillä pakahdun ja välillä pelkään, mutta en järjestä kohtauksia tai uhkaa ketään, itseäni tai häntä. Me haaveillaan yhteisestä kodista ilman kiirettä ja runsain vaatimuksin, meillä on siihen varaa ja kärsivällisyyttä. Miehelläni on hyvin samankaltainen tausta kuin minulla, mutta on siitä huolimatta ollut koko elämänsä ajan mieleltään terve. Se hämmästyttää ja helpottaa mua ja meitä.

Tunnen itseni pääosin terveeksi, monella tapaa. Liikun reippaasti ja joskus liikaakin, saan siitä hirveästi voimaa ja rauhaa. Muutaman vuoden aktiivinen liikkuminen on vahvistanut mun kehoa ja vaikka se on edelleen välillä hyvinkin vastenmielinen, olen iloinen siitä mihin se kykenee kaiken sen laiminlyönnin ja väkivallan jälkeen. Kesällä aloitettiin isoimpien arpiryppäiden peittäminen tatuoinnilla, ei niitä piiloon saa, mutta edes häivytettyä ja vietyä huomio niistä muualle, vaikka iho näyttääkin siltä kuin raaja olisi kiedottu siimalla kasaan. Se oli tavallaan raskas, mutta silti hyvä päätös, armollinen. Nyt on kärsitty ja rankaistu tarpeeksi, ei tarvitse enää.

Mieleni koen suurimman osan ajasta terveeksi. Se ailahtelee ja synkkenee ajoittain, mutta olen jotenkin hyväksynyt sen osaksi itseäni ja tottunut siihen, että niin se tekee eikä se ole millään kerralla ikuista. Pysähtyminen pitkäksi aikaa ei tee hyvää, tarvitsen virikkeitä, olivatpa ne sitten mieluisia tai eivät, pakolliset asiat pitävät pinnalla. Työstän asioita paljon vaikka puhun niistä aika vähän, terapiani kuivui kasaan koronakevään aikana, en kokenut etätapaamisia millään tavalla hyödyllisinä tai edes miellyttävinä. Lopetin sen siis juuri niin kuin minun taudinkuvallani ei saisi. 

En varsinaisesti koe itseäni yksinäiseksi, mutta tiedostan olevani hyvinkin yksin. En ole miehen lisäksi onnistunut kasvattamaan minkäänlaista tukiverkkoa, vaikka elämä muilta osin onkin kuntoutunut ja kohonnut. Opiskeluista ei jäänyt kavereita tai edes tuttavia, enkä töissäkään osaa juuri puhua muista kuin työasioista. Aina en edes halua, mutta kun haluaisin, en vain osaa. En osaa ajatella, että joku edes haluaisi puhua kanssani enempää kuin on pakko. Koen olevani outo ja ulkopuolinen ja muiden ajattelen samoin. Kesällä sydämeni murtui, kun somesta näin vanhan ystävän menneen naimisiin enkä ollut kutsuttu tai edes tietoinen, sellaisista yhä vaivun synkimpiin mielenmaisemiini. Silloin muistan, että tämä kaikki, minä, voi romuttua ihan milloin tahansa.