opinnot alkoivat reilu kuukausi sitten. kauhulla sitä odotin, sitä että tunnen olevani tyhmä ja laiska enkä jaksa enkä halua. mutta olen joka aamu mennyt kouluun mielelläni, oppinut ja jopa nauttinut ja olen ehkä vähän muita edelläkin, oma vaativuus ja kilpailuhenkisyys puskee heti esiin ja pitää tehdä enemmän ja paremmin kuin oikeasti olisi tarve.

jalkojeni loukkaamisesta on yli kolme kuukautta ja kivut vaivaavat vieläkin mutta ei se liikkumista enää haittaa. olen itselleni kiitollinen siitä, että muutama vuosi sitten päätin opetella liikkumaan ja olen saanut itseni hyvään ja vahvaan kuntoon. kuntoutuminen olisi muuten ollut paljon vaikeampaa.

seurusteltu ollaan yli seitsemän kuukautta. se on meidänlaisille valtavalla tunteenpalolla eläville yksilöille pitkä aika, se että ollaan edes selvitty hengissä yhdessä näin pitkään. rakastetaan ja riidellään lujaa ja huutaen. monista asioista en pidä, sen pikkurikoksista ja siitä miten valtavasti sen harrastukset vie aikaa ja miten sen sairaus häiritsee sen elämänhallintaa ihan päinvastoin kuin mulla. mä tarvitsen rutiineja ja selkeyttä ja se ei kykene niihin ollenkaan.

tällä hetkellä kaikki on ihan hyvin. yllättävän tasaista. romahdukset ovat nopeita eivätkä kestä kauaa. oma yksinäinen vapaa-aika on se missä on sietämistä. tarvitsen liikuntaa ja paljon unta ja viihdyn koulussa. ne tekee paljon.