huomaan usein olevani vastahakoinen ottamaan rakkautta vastaan, se on vierasta ja vaikeaa, ärryn siitä että musta vilpittömästi välitetään, koska odotan milloin alkaa tulla ehtoja tai takaisinmaksuvaatimuksia. miksi se halaa ja pussaa eikä riitele, miksi se halaa kun itken eikä suutu, miksei se uhkaa lähtevänsä vaikka haastan riitaa, miksi se vihaisenakin sanoo rakastavansa, miksi se edes sanoi sen ensimmäisenä ja niin aikaisin. yksi paha riita meillä oli, seuraavana päivänä käskin sen pois, seuraavana yönä kävelin sitä vastaan ja se itki kun halasin sitä tyhjällä parkkipaikalla. en ole nukkunut yksin moneen viikkoon, se nukkuu yöt ihan kiinni ihossa eikä se haittaa mua vaikka aina olen luullut niin. on pelottavaa miten paljon hyvää se voisi viedä mukanaan jos se nyt päättäisi lähteä. mutta mun koti on täynnä sen vaatteita, räkä- ja karkkipapereita, koruja vessassa ja lauta eteisessä. ei se ainakaan tänään lähde, se nukkuu jo omalla puolellaan sänkyä.

olen tehnyt tällä viikolla paljon töitä, pari edustusta, kirjoittamista ja tiedottamista, ja odotan kutsua haastatteluun kouluun. huomenna ystävän luo vähän kauemmas. elämä kuulostaa nykyään yllättävän normaalilta.

Olen viimeisen viikon aikana nukkunut vain yhden yön yksin. Aluksi käskin sen aina yöksi kotiin kun en osaa nukkua muiden kanssa mutta joka ilta se nukahti jossain vaiheessa enkä raaskinut enää laittaa sitä kävelemään eikä se haittanutkaan mun unia. Meidän ensimmäiset vaihdetut sanat oli ne kun menin vihaisena ja väsyneenä ärähtämään sille kun en jaksanut kuunnella sitä viereisestä huoneesta, se pelästyi ja hiljeni, myöhemmin menin sanomaan sori. Sanoin sille etten osaa puhua puhelimessa mutta ensimmäinen puhelu kesti kaksi tuntia, ensimmäisellä vierailullaan se viipyi kahteen yöllä. Se on ihmeellinen ja tekee mulle ihmeitä, se on pelottavaa, ihanaa ja kammottavaa. Mutta se on pahoinpidellyt ihmisiä rahasta, ampunut jalkaan yhtä ja puukottanut vatsaan toista, ja se itki kun se kertoi niistä koska se pelkäsi että käsken sen pois. Se ottaa ja antaa turpaansa kehässä kolmesti viikossa, mutta verikokeissa se rääkyi ja huusi kuin rääkättävä eläin, pidin kiinni ja pyyhin sen kasvoja. Mun ei kuuluisi kyetä tällaiseen, tutustumiseen ja lähelle päästämiseen ja omana itsenäni olemiseen, rohkeuteen, monta päivää kiinni olemiseen. Se puhuu unissaan paljon, yhtenä yönä se sanoi "luojan kiitos sä sait mut kiinni".

muutaman päivän oon itkenyt pohjamudissa sanomatta kenellekään kun ei ole ketään kenelle sanoa. loput tekee mieli karkottaa ja ajaa pois. muutama päivä on vähän mutta tässä pärjäämisessä ja kiireessä ja ah niin tutussa esittämisessä se on liikaa. kyllä sen vaan vieläkin osaan ja tunnen itteni epäonnistuneeksi ja pettyneeksi kun en osaakaan enää puhua terapiassa. kun ehti sen alussa tulla yksi suuri kolhu lisää niin ei luoteta enää sitten ammattilaisiinkaan. vitun paska kun sä joskus kärsisitki oman osuutes itse.

Mahdotonta yrittää ymmärtää mitä se tarkoittaa, ettei jotain ihmistä ole enää olemassa. Tai on, kuolleena, kasana tuhkaa, tukehtuneena ja ruumiina, hengittämättä ja ilman ajatuksia. Jää tyhjä asunto, jää valokuvia, joku elää muistoissa mutta oikeasti sitä ei ole enää edes olemassa. Siellä maassa se on, tossa kuopassa, mitä helvettiä se tarkottaa. Tätäkö se halus, olla jäisessä maassa pieninä hippusina ristin alla. Aivan mahdoton ymmärtää vaikka on itse sillä ajatuksella niin paljon leikkinyt. En osaa kaivata kun ei ollut itselle läheinen, ainoastaan ihmettelen mitä tapahtuu ja yritän kuunnella ja olla edes itse olemassa toiselle. Silti niin usein itken, ymmärtämättömyyttä ja voimattomuutta ja toisten armottomuutta siinä että he vain lähtevät, millä tavalla ja kuinka lopullisesti tahansa. Miksi tätä tehdään toisille ja miksei ne itse tajua tekojaan. 

Muut muistelevat lämmöllä, ripustavat kuvia ja kaipaavat, rakastavat rakastavat rakastavat ja minunlaiselleni tunnevajeesta kärsivälle se on kipeä haavekuva joka katkeroittaa. Mä oon vielä olemassa mutta turhaan, ulkopuolisena ja huonompana ja muiden jätettävänä. Suurimman osan ajasta en tajua mistään mitään kun olen niin solmussa kaiken kanssa ja joka päivä tuntuu ihan erilaiselta.

Meidän perheelle tollanen juttu olis niin erilainen. Ei meillä julistettais kaipuuta ja rakkautta sillonkaan. Kasa multaa ja se siitä. Isä kantoi yksin pienen arkun hautaan eikä se puhu siitä juuri koskaan, äiti joskus. Kukat ja kynttilät välillä viedään mutta siinä sivussa puhutaan ja mietitään muuta, ei sitä että tuolla pinnan alla on maannut pieni ihminen.

Otan ton takas, tuli pari muuttujaa ja kyllä kaikki on oikeestaan aika päin persettä nyt.

Vaikka yleensä kirjottelen tänne huonoimmissa oloissa, menee mulla silti paremmin kuin joskus, tietenkin, aivan helvetin paljon paremmin kuin silloin joskus. En oleta että kukaan muistaisi mutta kuitenkin. Viimeisen vuoden aikana masennus on hälvennyt ja nykyään olen aika puhtaasti epävakaa, pääasiallinen olo ei ole yhtä raskas mutta kuohuja ja tyrskyjä on ja tyhjästäkin välillä.

Kuntouttavaa työtoimintaa on tässä ollut parisen kuukautta. Pari päivää viikossa vain ja just ne ongelmat joita oletinkin; ihmiset ottaa päähän niin vitusti että saan varmaan aivoinfarktin ennen kuin ikinä pääsen tuolta mihinkään muualle. On mulla muitakin töitä, kirjoitustöitä ja luottamustehtäviä, jotain mitä en ikinä olis uskonut ottavani vastaan mutta kun tarjottiin ja muilla on luottamusta mun tekemiseen niin menköön. 

Alle kuukauden kuluttua tulee täyteen kaksi vuotta viiltelemättä. En osaa suhtautua siihen kauheasti mitenkään, tai oikeastaan se herättää liikaa erilaisia tuntemuksia. Olen ylpeä tietenkin mutta surettaa kun ei tuo ole asia jota kauheasti viitsii muille sanoa että hei, oon onnistunu tällasessa. Alku siinä oli vaikein, sen jälkeen on oma itsekuri ja kilpailuhenkisyys pistänyt niin hanttiin ettei olisi edes vaihtoehto sortua. 

Pikkusisko on ollut pari viikkoa sairaalassa, enemmänkin kai, en tiedä kun ei ketään ole kiinnostanut mulle kertoa. Vituttaa ja harmittaa sen puolesta jos sillä on edessä kaikki sama. Se on mua tasan neljä vuotta nuorempi ja tasan neljä vuotta sitten alkoi mun sairaalavierailut. Soisin sen pääsevän vähän helpommalla.

Mut on varmaan pelastanut se kliseinen ja turhaan masentuneille tuputettu liikunta. Ei siihen masentuneimpana tietenkään pystynyt mutta tunnekuohuissa kyllä. Ja sitten kun pääsi eroon siitä laihdutusaspektista siinä. Muutenkin kun en ole tykännyt mistään kävelylenkeistä ja turhasta tepsuttelusta, en ollut tajunnut että voisin pitää mistään muustakaan. Sitten aloin tehdä raskaampaa porraslenkkiä ja nostella maksimeita ja mitä lie termejä onkaan. Pitää saada se verenmaku suuhun ja raajat tärisemään ja aivot saa kellua endorfiineissa. Siitä mä pidän ja oon nyt kai puolitoista vuotta liikkunut niin että muutama viikko on varmaan pisin tauko sinä aikana. Nautin vahvistumisesta ja siitä että pystyn johonkin. 

Oon tutustunut oudolla tavalla uuteen ihmiseen, oon ehkä saanut kaverin. Juteltiin ensin anonyymisti, sitten tajuttiin että mehän tiedetään jo toisemme, ei silti tiedetty sitä että ollaan todella samanlaisessa elämäntilanteessa ja diagnoosilistakin on melkein sama. Asutaankin melkein naapureina. Ollaan nähty kerran tai pari viikossa. On ollut mukavaa vaihteeksi tutustua vaivattomasti johonkin. Kaikki muut ihmissuhteet onkin sitten päin persettä mutta ei se oo aina mun vika.