Vaikka yleensä kirjottelen tänne huonoimmissa oloissa, menee mulla silti paremmin kuin joskus, tietenkin, aivan helvetin paljon paremmin kuin silloin joskus. En oleta että kukaan muistaisi mutta kuitenkin. Viimeisen vuoden aikana masennus on hälvennyt ja nykyään olen aika puhtaasti epävakaa, pääasiallinen olo ei ole yhtä raskas mutta kuohuja ja tyrskyjä on ja tyhjästäkin välillä.

Kuntouttavaa työtoimintaa on tässä ollut parisen kuukautta. Pari päivää viikossa vain ja just ne ongelmat joita oletinkin; ihmiset ottaa päähän niin vitusti että saan varmaan aivoinfarktin ennen kuin ikinä pääsen tuolta mihinkään muualle. On mulla muitakin töitä, kirjoitustöitä ja luottamustehtäviä, jotain mitä en ikinä olis uskonut ottavani vastaan mutta kun tarjottiin ja muilla on luottamusta mun tekemiseen niin menköön. 

Alle kuukauden kuluttua tulee täyteen kaksi vuotta viiltelemättä. En osaa suhtautua siihen kauheasti mitenkään, tai oikeastaan se herättää liikaa erilaisia tuntemuksia. Olen ylpeä tietenkin mutta surettaa kun ei tuo ole asia jota kauheasti viitsii muille sanoa että hei, oon onnistunu tällasessa. Alku siinä oli vaikein, sen jälkeen on oma itsekuri ja kilpailuhenkisyys pistänyt niin hanttiin ettei olisi edes vaihtoehto sortua. 

Pikkusisko on ollut pari viikkoa sairaalassa, enemmänkin kai, en tiedä kun ei ketään ole kiinnostanut mulle kertoa. Vituttaa ja harmittaa sen puolesta jos sillä on edessä kaikki sama. Se on mua tasan neljä vuotta nuorempi ja tasan neljä vuotta sitten alkoi mun sairaalavierailut. Soisin sen pääsevän vähän helpommalla.

Mut on varmaan pelastanut se kliseinen ja turhaan masentuneille tuputettu liikunta. Ei siihen masentuneimpana tietenkään pystynyt mutta tunnekuohuissa kyllä. Ja sitten kun pääsi eroon siitä laihdutusaspektista siinä. Muutenkin kun en ole tykännyt mistään kävelylenkeistä ja turhasta tepsuttelusta, en ollut tajunnut että voisin pitää mistään muustakaan. Sitten aloin tehdä raskaampaa porraslenkkiä ja nostella maksimeita ja mitä lie termejä onkaan. Pitää saada se verenmaku suuhun ja raajat tärisemään ja aivot saa kellua endorfiineissa. Siitä mä pidän ja oon nyt kai puolitoista vuotta liikkunut niin että muutama viikko on varmaan pisin tauko sinä aikana. Nautin vahvistumisesta ja siitä että pystyn johonkin. 

Oon tutustunut oudolla tavalla uuteen ihmiseen, oon ehkä saanut kaverin. Juteltiin ensin anonyymisti, sitten tajuttiin että mehän tiedetään jo toisemme, ei silti tiedetty sitä että ollaan todella samanlaisessa elämäntilanteessa ja diagnoosilistakin on melkein sama. Asutaankin melkein naapureina. Ollaan nähty kerran tai pari viikossa. On ollut mukavaa vaihteeksi tutustua vaivattomasti johonkin. Kaikki muut ihmissuhteet onkin sitten päin persettä mutta ei se oo aina mun vika.