Mahdotonta yrittää ymmärtää mitä se tarkoittaa, ettei jotain ihmistä ole enää olemassa. Tai on, kuolleena, kasana tuhkaa, tukehtuneena ja ruumiina, hengittämättä ja ilman ajatuksia. Jää tyhjä asunto, jää valokuvia, joku elää muistoissa mutta oikeasti sitä ei ole enää edes olemassa. Siellä maassa se on, tossa kuopassa, mitä helvettiä se tarkottaa. Tätäkö se halus, olla jäisessä maassa pieninä hippusina ristin alla. Aivan mahdoton ymmärtää vaikka on itse sillä ajatuksella niin paljon leikkinyt. En osaa kaivata kun ei ollut itselle läheinen, ainoastaan ihmettelen mitä tapahtuu ja yritän kuunnella ja olla edes itse olemassa toiselle. Silti niin usein itken, ymmärtämättömyyttä ja voimattomuutta ja toisten armottomuutta siinä että he vain lähtevät, millä tavalla ja kuinka lopullisesti tahansa. Miksi tätä tehdään toisille ja miksei ne itse tajua tekojaan. 

Muut muistelevat lämmöllä, ripustavat kuvia ja kaipaavat, rakastavat rakastavat rakastavat ja minunlaiselleni tunnevajeesta kärsivälle se on kipeä haavekuva joka katkeroittaa. Mä oon vielä olemassa mutta turhaan, ulkopuolisena ja huonompana ja muiden jätettävänä. Suurimman osan ajasta en tajua mistään mitään kun olen niin solmussa kaiken kanssa ja joka päivä tuntuu ihan erilaiselta.

Meidän perheelle tollanen juttu olis niin erilainen. Ei meillä julistettais kaipuuta ja rakkautta sillonkaan. Kasa multaa ja se siitä. Isä kantoi yksin pienen arkun hautaan eikä se puhu siitä juuri koskaan, äiti joskus. Kukat ja kynttilät välillä viedään mutta siinä sivussa puhutaan ja mietitään muuta, ei sitä että tuolla pinnan alla on maannut pieni ihminen.