Entäs se entinen. Kaakaota se sanoi tuovansa. Se kaatui ja sen kieli piti tikata eikä se muistanut kysyä töistä vapaata. Sitten istuin hellan ääressä kun se sanoi sen. Mun vatsa muuttui lyijyksi. Se ei tahtonut mua elämäänsä, ei tahdo vieläkään, mutta se tahtoi jonkun muun. Se ei haitannut mua niin kauan kun sillä ei ollut nimeä. 

Tää nykyinen. Se on meren toisella puolella vieläkin. En muista syksyä tai kesää, tuli talvi, olin lääkärissä, päivää aiemmin se huomasi että passi puuttuu, että se tarvitaan, se juoksi heti, kuva, kaikki, sanottiin että menee alle viikko. Ehtisi jouluksi. Ei ehtinyt. Piti meikata ettei itkettänyt. Jos vuodenvaihteeksi. Ei ehtinyt. Itkin paljon, koko ajan. Kuuntelin jotakin kai. Join kokiksen. Itkin ikuisuuden. Se oli käynyt siellä jo itkien kysymässä. Nyt siitä on kohta kahdeksan viikkoa. Ei vieläkään. Joka toinen päivä mä olen rakas ja joka toisena päivänä tässä ei ole järkeä. En tiedä rakastanko juuri nyt, kaikki vaan sattuu. Odottamisesta tuli kipua ja mä olen nyt vain kipeä. Ehkä joku muu haluaisi mut mieluummin. Yksi sanoi mulle tänään että haluaisi olla mun salarakas. Toinen on pyydellyt itä-helsinkiin. Kerran yks varattu pyysi mua ulos ja kerran yks toinen nuoli mua sen tyttöystävän lähdettyä.

"En voi enää elää itseni kanssa." Tämä ajatus toistui toistumistaan mielessäni. Yhtäkkiä tiedostin, miten kummallinen tuo ajatus oli. "Olenko yksi vai kaksi? Ellen voi elää itseni kanssa, täytyy olla kaksi minää: 'minä' ja 'itse', jonka kanssa 'minä' ei voi elää." - E. Tolle

Eilen istuin lattialla ja katselin käsiäni ja aloin itkeä koska tajusin etten muista miltä ne näyttää. Käsistäni olen ennen pitänyt itsessäni eniten. Mä olen nykyään itselleni täysin vieras, ollut ehkä vuoden tai pari ja nyt vasta olen tajunnut sen. Yhtäkkiä olen joidenkin päivien aikana ajatellut itseäni enemmän kuin varmaan ikinä ennen. Olen yrittänyt muistaa millainen olen, mitä mä ennen olen tehnyt ja mistä pidän. En tiedä mitä kohtaa mun aivoista olen yön tunteina lääkinnyt tarpeeksi mutta nyt yritän vain epätoivoisesti selvitä, miettiä miten sen teen ja miten sen olen ennen tehnyt. En tiedä kauanko tätä huolta ja pelkoa on jatkunut mutta koen sen eri tavalla, ennen on ollut vain haitallista ajatella liikaa ja liian yksityiskohtaisesti ja itsetietoisesti mutta en tiedä olenko vain valvonut liikaa vai ollut syömättä liian kauan vai vajoamassa psykoosiin mutta olen yrittänyt muistaa mikä ennen oli toisin, miksi mä sillon pärjäsin paremmin ja millainen edes olin. Mä olen monien asioiden alle hukannut itseni täysin. Siksi mun on hankalaa olla itsekseni, se on turvatonta ja hätääntynyttä koska mulla ei ole aavistustakaan mitä muuta mä olen kuin pahaa oloa.

Olin päivän Helsingissä, näin yhtä ja puhuin ja välillä itkin hiljaa, se lähti hakemaan juotavaa ja viereisen pöydän mies sanoi mulle "it ain't always gonna be like that".

Kirjoituksia viime vuoden helmikuulta. Sen muistan kuukautena jolloin aloin muuttaa asioita, nyt moni asia on muuttunut, pieniä mutta kuitenkin, tärkeimpinä jotkut ajatukset. Yritän olla itselleni tärkein. Yritän hävetä edes vähän vähemmän. Suuri taakka vihaa on jäänyt jonnekin, välillä se nostaa päätään mutta ohimenevämmin. Ainakin nyt olen matkalla jonnekin. Luulen.