Viimeksi kirjoitin että toivoisin että musta välitettäisiin kauemmin kuin vartti kerrallaan. Asia ei ole muuttunut ja sitä mä ymmärrän tarvitsevani kuin pikkulapsi, hoivaa, lohdutusta, silitystä, huolenpitoa, kauniita sanoja. Ehkä mä sitten joskus oppisin itsekin välittämään itsestäni, pitämään arvossa ja olemaan armollinen, antaisin levätä ja silittäisin itse kipukohtia. Tänään satutin itseäni, kehoani, en edes ymmärrä käsitettä keho, sitä että mussa on luusto ja elimet ja miten tätä pitäisi kohdella kuin temppeliä, tänään olen myös ottanut lääkkeet ja käynyt salilla, syönyt hyvin. Yrittänyt pitää itsestäni huolta kunnes lopulta jokin on liikaa enkä hallitse niitä tunteita enää. Kuohuja ja vyöryjä ja jään alle enkä vaan osaa tehdä muuta. En mitään. Järki mussa yrittää selvitä mutta tunne ei anna.