Olen aina pysynyt järjissäni ja silti pystynyt monenlaiseen pahaan, ei ole tekosyitä tai lieventäviä seikkoja, myöhemmin olen sitä järkeä kyseenalaistanut mutta taas olen siinä, että ymmärrän itseäni ja tekojani ainakin jotenkin. Olin järjissäni mutta vain välinpitämätön kuolemanriskiä sekä sitä kohtaan, miltä loppuelämäni näyttäisin, en nähnyt loppuelämää, pelkän lopun. Tuntuu kuin eläisin identtisiä iltoja, päätös sen päättymisestä vain on eri. Tunteet ja ajatukset ja tuntien vaihtuminen ovat tuttuja. Samat seinät ja samalla tavalla lukittaudun omaan päähäni ajattelemaan kauheuksia ja vältän peilejä kun en kehtaa katsoa itseäni silmiin, en näe suuntaa mihinkään enkä usko että on olemassa muuta. Näiden olojen takia aloin repiä itseäni auki enemmän ja enemmän löytämättä mitään, joku muu sai valkoisissa vaatteissa korjailla tuhot. Osastolla ja jopa poliklinikan vastaanotolla, psykologi lähti huoneesta hakemaan apua, joskus mua hävetti mutta nyt pystyisin samaan milloin vain. Olen syksyn ja talven aikana satuttanut itseäni taas monesti, mutta en sillä kaikista pyhimmällä tavalla. Tuntuisi liian isolta ja vakavalta tarttua siihen samaan, monesti olen ajatellut ja puhunut miten kaukaiselta ajalta se tuntuu ja miten kaukainen minä olin, silti kaipaan sitä välillä niin saatanasti. Ihan vain siksi koska sitä minulta ei voi kukaan muu viedä pois. Sen takia mua on alkanut pelottaa.