kesti kauan opetella puhumaan, viisi vuotta pätkittäin hoidon piirissä ja vasta sitten kerroin satuttaneeni itseäni koko sen ajan. nyt olen ottanut takapakkia ja valehtelen kuin 15-vuotias, ennenkin jätin kertomatta mutta nyt kysyttäessä valehtelen taas päin naamaa, riittää että yksin häpeän itseäni ja tekemisiäni. en enää kirjoita asioista tänne enkä juurikaan puhu, asioista on tullut liian isoja ja kipeitä, uusia asioita joita en ymmärrä itsekään mutta en saa suutani auki kun vastassa on yksinäisyys ja pelko. harvoin uskon että yksittäiset hetket muuttavat mitään mutta se yö jäi mieleen, pitkästä aikaa ajattelin että pitäisi olla kuollut ja sen muistan, joko olen hiljaa tai kuollut. olo on ahdas ja sitä ovat vaatteetkin kun niitä pitää pukea kuin kerroksia kakkuun ja oksetan itseäni oikein kunnolla. iho lohkeilee käsistä ja silmäkulmasta, ehkä kylmästä tai viikkokausien itkemisestä, mustelmasta näkyy enää vaan reunat, se näyttää lammikolta, kahden kämmenen kokoiselta.