Yksinäisyys tuntuu fyysisenä tunteena. Vaikeutena. Niin ku keholla ei olis rajoja ollenkaan. Osa musta makaa sängyllä ja osa eteisessä. Iho ei tunne mitään. Matkalaukku on vieläkin eteisen lattialla kun yksi sanoi ettei se halua. Toisen piti tulla käymään mutta ei tulekaan. Kolmas kävi johon sille sanottiin vain ”vittu sä olet tyhmä”. Nykyään vain odotan. Odotan ja toivon makaavani sairaalassa ja verestä erottuu osia enkä jaksa painaa haavoja ja joskus jonkun muun täytyy tehdä se mun puolesta. Musta on tullut ihan uudella tavalla varovainen. Mä pelkään itseni puolesta.