varmaan pahinta on se kun on oppinut tietämään millaisia nämä kolahdukset ovat. menee monta päivää lääkkeissä ja itkien, tämä taitaa olla neljäs, ja illalla on pakko lähteä ulos ja kävellä kauas kun ei kehtaa hiljaisessa talossa ulista ja ulvoa ja kolmelta yöllä sairaalaan eikä sielläkään saa sanottua sanaakaan. aamulla lääkäri halaa ja toteaa saman minkä jo tiesin, en mä tarvitse lääkkeitä tai osastoa vaan ihmisiä. myöhemmin pyydän äidin luokseni kun koen vain niin suurta tarvetta kuolla kun en muuten saa tilannetta ratkottua mihinkään suuntaan. seuraavana päivänä äiti tulee takaisin ja tuo ruokaa ja vie kissan mennessään. 

mun piti päästä pois mutta sitten olenkin jumissa pahemmin kuin aikoihin sietämättömissä tilanteissa ja itsessäni. sellaista jatkuvaa alkavaa ja odottavaa hajoamista ja hengityksen säätelyä ja tykytystä ja julkisilla paikoilla itkemistä. 

lääkäri ja kela ehdottivat työkyvyttömyyseläkettä ja syömishäiriöpoliklinikan lähete laitettiin takaisin ja sanottiin ettei niillä ole mulle tarjottavaa.