Tätä vuotta on kestänyt 13 kokonaista vuorokautta ja sinä aikana kaikki kasvokkain ja edes ääneen käydyt keskustelut ovat tapahtuneet terapeutin ja lääkärin kanssa eikä muuta ole tiedossakaan. Paitsi jos haluaa laskea mukaan tervehdykset kaupan kassoilta ja bussikuskeilta ja kiitokset mummolta jota kaupassa autoin. Ei muuta. Yksinäisyyteen ei totu mutta siihen turtuu. Sen voi todeta ja sitä voi itkeä ilman että sitä tarvitsee noteerata, mielessä välähtää miten se on vuosien varrella pikkuhiljaa täysin itseni rakentamaa, tietää että tämä suo vain syvenee ja miettii onko tästä enää mahdollista palata johonkin normaalimpaan. Ajaudun koko ajan kauemmas siitä jollain tavalla normaalisti toimivasta ihmisestä. Toisaalta se turtuminen tekee elämästä entistä tyhjempää. Ei ole halua eikä viitsimistä mitään itsetuhoista toimintaa kohtaan, se kuulostaa aivan liian vaivalloiselta vaikka olen keksinyt paljon uusia asioita joista ahdistua. Uudet lääkkeet on aloitettu ja sairaslomaa jatkettu huhtikuun loppuun. Se tekee yhteensä seitsemän kuukautta sairaslomaa. Jouluna isän naisystävä kysyi että miten koulussa on mennyt. Edes sille ei oltu kerrottu mitään.