Nyt kun katsoo taaksepäin niitä pahimpia aikoja, en ymmärrä itseäni. En muista paljoa mutta se mitä muistan on etäistä ja paikallaan pyörivää. Kuin aivoni eivät olisi toimineet kunnolla, eiväthän ne olekaan, mutta sen huomaa nyt. Asiat jotka silloin rasittivat, suututtivat, olivat liikaa tai jopa mahdottomia eivät ole sitä enää, ainakaan yhtä pahasti. Silloin kaikki oli tasaisen huonoa ja pahaa ja tuhoista, nyt niillä on kaudet ja kierto ja välissä on muutakin. Tunnen muitakin asioita, jopa neutraaliutta välillä. Aivoihini mahtuu muutakin kuin jokin yksi ääni jota en pysty sietämään tai yksi tapahtumaketju tai kuvitelmia. Pahoja sellaisia.

Ymmärrän paljon enemmän. Se tuo vähän etäisyyttä asioihin, välillä ainakin. Puhun ihmisten kanssa eri tavalla, etenkin vanhempien, muutenkin ollaan oltu tekemisissä enemmän. Pystyn puhumaan äidin kanssa tai sanomaan ole hiljaa silloin kun en kestä kuunnella. Se on tosi varovainen mun kanssa yhä, ilmoittaa erikseen vaikka olisi vain siirtänyt jotain mun tavaraa kymmenen senttiä. Se on vähän surullista, en mä ehkä ihan tyhjästä aina räjähdä. Paitsi muiden mielestä.

Viiltely on oudosti muistissani. Todella sumeana ja silti selkeänä. Parhaiten muistan millainen ääni siitä tulee kun iho tietyllä tavalla narahtaa. Ihan hiljaa. Arville sokaistuu, ne ovat vain arpia, arpilaattoja, ties millaisia vanoja uutta ihoa. Silti todella heikkoja kohtia ja pelottaviakin jos pysähtyy katselemaan ja miettimään. 19 kuukautta tänään ilman  nyt kun laskin, pitää aina tarkistaa mikä päivä se oli kun en silti sitä muista. Tuleekohan niitä aina laskettua. Tekopyhää silti miten helposti sorrun kaikkeen muuhun mutta viiltely on se josta lasken aikaa kuin alkoholisti.

Lääkitys on tehnyt tehtävänsä kun en yhtä kovin kammoksu julkisia paikkoja ja ihmisiä. Tosin pelkään sen nyt ottavan jonkinlaista takapakkia. Perjantaina jopa kolme ihmistä kysyi missä mä olen, en kai siellä. Yhdelle ilmoitin tapahtumista itse mutta eihän sitä kiinnostanut paskaakaan. 

Vielä kun saisi yksinäisyyden tilalle jotakin muuta, voisin jotenkin alkaa luottaa siihen että selviän tästä. Toisaalta pelkään että siitä kaikki alkaisi taas alusta, kun huomaa kerta toisensa jälkeen ettei kuulu mihinkään tai ainakaan toisten ihmisten joukkoon.