Neljän vuoden jälkeen menin tapaamaan kummiani juuri niin hänen mielestään huonona kuin vain voin mutta siinä mulla oli yliote eikä se voinut sanoa musta enää mitään pahaa. Serkkuuni törmäsin sattumalta osastolla. Pikkuserkkuuni käydessäni kauempana. Isä pysähtyi päästämään mut suojatien yli, tosin tajuamatta että se olin minä. Tuttu juoksi torilla halaamaan ja pyysi soittamaan. Tuntematon mies kaatui tajuttomaksi kadulle ja alkoi kasvattaa verilammikkoa päänsä ympärille ja menin auttamaan. Terapeutilta kysyin eikö se huomannut että valehtelin. Ei huomannut.

Nyt taitaa olla syksy ja jotain pitäisi tapahtua mutta nyt saa vain odottaa, siihen on jo jotenkin turtunut. Lääke vie ruokahalun ja yöunet eikä tupakka tai kalja maistu mutta jaksan liikkua ja ulkoilla ja imuroin ja tiskaan ja luen ja yritän muistaa mitä äsken ajattelin, samalla tosin parun naamaani irti ja olen lähellä jotain hyvin itsetuhoista toimintaa. Olen aina ollut sellainen etten osaa ajatella tai kuvitella elämää seuraavaa vuodenaikaa pidemmälle, pelkään menettäväni sen pienen hetken syksyä kun on oikeasti kaunista enkä todellakaan tiedä mitä talvi on.  

ootsä kertonu sun isälle että mä vien sut muualle asumaan 

en