Jokaista ihmistä pitäisi jonkun rakastaa. Jokainen ansaitsee sen, osaan ajatella että jopa minä ansaitsen sen. Sen takia sen olemattomuus elämässä tuntuu todella raastavalta, kaikkien muiden omien vajeitteni ja häiriöön kuuluvien tarpeitten lisäksi. 

Eilen olisin halunnut halata isää mutta en uskaltanut. Sillä on vikaa sydämessä enkä uskalla halata kun viimeisestä on monta kuukautta.

Mulla ei ole kavereita joiden kanssa viettää juhannusta ja muita juhlia. Olen ollut monta vuotta uudet vuodet ja muut vain kotona. Joskus se on ok, joskus kolisee niin vitusti.

Lupiinit kukkii ja muistan kun joskus lapsena oltiin matkalla mammalle. Äiti pysäytti auton ja käski mua hakemaan niitä lupiineja viemiseksi, kieltäydyin menemästä ja äiti sanoi että kumia olis sillon pitäny käyttää ku sua tehtiin.

Mä olen hirveän kipeä, läheisyydenkipeä. Pelkään että itsetuhoisuuksissani se ajaa mut tekemään asioita joita en tahdo ja joita katuisin. Mun itsetunto on sontaa ja kaikkien hoitomuotojen ja lääkkeiden sijaan mä tarvitsisin välillä sitä että musta oikeasti ja vilpittömästi välitetään. 

Tunnen tunteet todella intensiivisinä, hyvät ja pahat. Kun ne ovat pahoja, kiehun yli eikä se tunne mahdu muhun, teen pahaa kärpäselle ja härkäselle ja jotkut silloinkin heittävät bensaa liekkeihin, kun itken ettet välitä musta ja vastataan vaan okei, selvä. 

Puolenyön aikaan hakkasin käteni vituiksi. Aamuyöstä kävelin ulkona lääkepäissäni, itkien yhä. Muutaman tunnin unien jälkeen jatkoin ulinaa. En enää tiedä mitä mun pitäisi elämälläni tehdä kun en saa niitä asioita joita kaikista kipeimmin tarvitsen. Niitä ei reseptillä saa.

Musta tulee se joka on suhteessa kylkiluut ja posket murtuneina ja iho palovammoilla kunhan sen jälkeen saa kuulla rakastan sua.