Tänään havahduin ajatukseen, että minun itsemurhani olisi järkevä ratkaisu, kuin eutanasia, armomurha. Tunnekuohut ovat minulla kuin kipukohtauksia, kaksinkerroin itken ja vaikeroin ja toivon kuolevani, miten selviän seuraavaan päivään, pureskelen rauhottavat, järkeä minulla ei silloin ole, kehoa kihelmöi ja tuntuu halkeilevalta, se tunne ei mahdu ihon alle. Olen kamala ja silti anelen välitä musta ja ennen kaikkea häpeän, taistelen itsetuhoisuutta vastaan, ainakin viiltämistä, mitä tahansa muuta kuin sitä. En kestä jatkuvaa tunnetta yksinäisyydestä, arvottomuudesta, siitä ettei minusta välitä kukaan. En tiedä ovatko ne häiriötä vai totta, mutta ne ovat läsnä koko ajan. 

Jossain vaiheessa laannun, jää sumu, pöly, nenäliinaleirit ja pimeä kohta muistissa. 

En jumaloi kuolemaa, möyri edes pohjimmaisissa mudissa tai ole täysin lopussa, en vain kestä tätä kuohumista ja sitä miten tunteet ja järjetön itseinho hallitsevat minua enkä minä niitä. Miten vaikeaa ja sekavaa teen kaikesta. Itselleni ja muille.

Paniikkikohtaukset pysyvät lääkkeellä kurissa, oireilen silti etenkin ihmisten ilmoilla, pelkään ihmisiä ja niille puhumista. Kammoan terapiaryhmääni ja siellä jännittyneenä istumista, juon vettä pystyäkseni puhumaan, piirrän tai väritän ettei muita päin tarvitse katsoa. Uudet paikat ovat hankalia, liikkeet, etenkin ruokapaikat. Tahtoisin suunnitella reissun keväälle muta kaikki siihen liittyvä on vaikeaa. Olen käynyt vuoden aikana seitsemän kertaa verikokeissa, ensi kuussa taas, en itse edes huomaa niitä sairauksia kaikkien muiden alta jotka kehossani elävät. 

Olen järkevä, oikeasti fiksu ihminen, jota tunteet vievät. Silloin kaikki armollinen kuulostaa tilanteessa viisaalta vaihtoehdolta.