Joku kyseli kuulumisiani, kiitos siitä. Olin muutenkin aikonut kirjoittaa tänään.

Olen ollut kokonaisen vuoden viiltelemättä itseäni. Yhdeksän vuotta sitten se alkoi, pari kolme vuotta sitten se täytti arjen. Nyt ajatus jatkuvasta päivystyksessä ramppaamisesta, osastolla riehumisesta ja sähköhoidosta tuntuu kaukaiselta. Niitä seurasi vielä pari passiivista vuotta jolloin en juurikaan osannut auttaa itseäni. Muistan kun alkoi vuosi 2015 ja lupasin itselleni poistua asunnostani kolmesti viikossa edes vartiksi jos en enempää jaksa. Meni monta viikkoa ennen kuin se alkoi onnistua. Viikon suurin ponnistus oli terapiakäynti. 

Nyt minulla on joka viikko 2-4 eri hoitotapaamista. Se on paljon mutta vähempi aiheuttaa nopeasti kaaoksen. Vieläkin olen impulsiivinen ja raskas rasite mutta ainakin osaan harkita asioita, edes joitain. Teen tyhmyyksiä yhä mutta viiltely on aina ollut se itselleni painavin asia, tietysti vaarallisinkin. Ei se ehkä ole jäänyt täysin oikeista syistä vaan siitä kun aina itseään pitää jossain asiassa haastaa ja kilpailuttaa. Mutta kuitenkin, tämän päivän kunniaksi kävin teellä ja mutakakulla.