takapakki, kai tämä on se. karu ja raju sellainen. helpottunein olin ollut siitä etten ollut enää jatkuvasti niin vihainen, olin saanut pääkoppani hiljaisemmaksi kaikesta kiistelystä, toistosta, kihinästä, kinasta ja kiukusta kaikkea kuviteltua ja todellista kohtaan, se katastrofiajattelu ja jatkuva valmiustila. ehkä olin hetken inhimillisempi, ainakin selvästi tyynempi. nyt se koko vihakaruselli on palannut ryminällä eikä se hiljene. terapiaa on jäljellä enää yksi ainoa käynti ja jään epätoivoisena elämään sen tiedon kanssa, että suurimmat ongelmat minussa ovat jotain ihan muuta kuin ne diagnoosit, silti tuo puolen vuoden lyhyt terapia oli parasta hoitoa mitä olen ikinä saanut. tietysti tiedossa on nyt oikeastaan aika montakin muuta hoitomuotoa tulevaisuudessa. kaikki kevään aikana tekemäni työ ahdistaa, kauhulla ajattelen niitä ihmisiä jotka ovat sanoneet että mä olen ihan mukava ja olisi kiva nähdä muulloinkin. ehkä en sittenkään pysty, mä olen kamala, ette te halua. olin parin viikon kuntoutusselvitysjaksolla, siellä todettiin että mun kognitiiviset kyvyt on selvästi yli keskitason ja että mut pitäisi saada yliopistoon, samalla ravasin joka päivä psykologilla puhumassa siitä etten tiedä voinko olla enää päivääkään tekemättä itselleni jotakin.