Selailin vanhoja päiväkirjoja aikani kuluksi jokin aika sitten ja huomasin että olen jo normaalipainoisena 13-vuotiaana punninnut itseäni ja ollut iloinen siitä jos painoa on pudonnut, pitänyt karkkilakkoja ja tehnyt liikuntasuunnitelmia, miettinyt laihduttaako kesäisin pelkkä kuumuuden takia hikoilu ja aina toivonut että ehtisin laihtua ennen kuin syksyllä koulu alkaa. Enkä ollut itse muistanut tuota lainkaan. 

Silti seuraavan vuoden aikana keräsin painoa lievän ylipainon puolelle, lääkäri sanoi että pudota kakara muutama kilo, minähän pudotin, melkein kolmekymmentä ja 15-vuotiaana olin ryytynyt ja sairas itseinhossa rypevä kalpea paska joka piilotti ruokaa vaatteisiin, yritti oksentaa pelkän sokerilimun takia, liikkui öisin ja pyörtyi pienestäkin tunnekuohusta, itki luuntiheysmittauksessa ja jonka sydän ei kestänyt puoltakaan kuppia kahvia. 

Siinä itseinhossa ja sairaudessa olen pysynyt kiinni saamatta ikinä kunnollista apua juuri siihen, mua on aina hoidettu vaan masentuneena, silloinkin kunnolla vasta sitten kun itsetuhoisuus karkasi käsistä. Ravitsemusterapiassa kävin nuorempana hetken mutta ei se auta ketään kun kerrotaan vain että miten pitäisi syödä. Näiden vuosien aikana mun paino ei ole pysynyt samana paria kuukautta kauempaa, se tuntuu olevan vaikein ja mahdottomin asia maailmassa, syödä normaalisti ja oman nälän mukaan ja automaattisesti ja pitääkseen itsensä vain elossa ja terveenä. 

Arki ja ajatukset on pääasiassa jatkuvaa ansaitsemista ja kompensointia. Se paheni lukion alussa (ei saatana siitä on jo viis vuotta, voi ikää), totuin siihen että arkipäivät söin samalla kaavalla, aina samat ruuat, aina sunnuntaisin ostin samoja asioita, omenoita ja jugurttia ja ananaspurkkeja, kaikkea viisi koska edessä oli viisi päivää, yksi maito kesti koko viikon. Viikonloput sai vetää syömisen ja juomisen kohdalla niin överiksi kuin vain halusi ja uskalsi, kunhan sen viikon oli vetänyt vähällä. Se kaava on iskostunut päähän todella pahasti. Kaikki pitää ansaita, varmuuden vuoksi vielä enemmällä kuin tarvitsisi. Aikoinaan viiltelykin lisääntyi syömisen ja sen aiheuttaman itseinhon takia, kroppaa on ollut niin helppo vihata ja rankaista. 

Parin viime vuoden ajan kaikki oireet ovat ehkä harventuneet mutta ne ovat aina jotenkin voimakkaampia. Aina pitää paastota kauemmin ja aina viikossa pitää olla enemmän tunteja liikuntaa. Siihen väsyy nopeammin kuin ennen, siitä kestää toipua, siinä levätessä kerää painoa. Sitten se alkaa alusta. Samalla tavalla myös iso ruokamäärä jonka vanhemmilta tai mistä tahansa muualta kotiini saan on isompi helvetti. Ja vanhasta poiketen nykyään alkoholi on mulle vaikea asia ihan vaan sen sisältämän energian takia, ennen se ei haitannut, nykyään tosin mun on fiksumpaa välttää juomista muutenkin mutta ihan eri syistä. 

Syömiseen ja sen vaikeuteen liittyvät asiat on mulle myös pelkkää satuttamista. Teen sen vihasta ja yksinäisyydestä ja tiedän että lopputulos on huono. Se ei ole mulle mitään tietyn ulkonäön saavuttamista, tiedän etten sitä saavuta, vaan sitä pelkkää turruttamista. Sitä että hetken siitä on hyvä olo ja joskus on ollut jossain hyvä ja se on ollut laihduttaminen. Tälläkin hetkellä tiedän että nyt tuntuu pahalta ihan muut asiat ja heti alkoi vaa’alla ravaaminen ja pari kiloa lähtee muutamassa päivässä. Aina mä jotenkin itseäni satutan, keinot vaan vaihtelee. 

Sitä kultaista keskitietä ei ole missään. Joko syön liikaa tai aivan liian vähän, en liiku lainkaan tai liikaa ja olen rikki. Paino joko nousee tai laskee. Ja teki se kumpaa tahansa, ajatukset pysyvät ruuassa. En osaa luottaa kroppaani enkä nälkääni, syön kellon mukaan silloin kun yritän syödä normaalisti. En osaa tehdä mitään fiilispohjalta. En mene ikinä kauppaan ilman listaa enkä voi noin vaan päättää mitä tänään syön. Karkkipäivästä pidän kiinni ja yleensä haaveilen jo tiistaina siitä mitä haluan perjantaina syödä, toisaalta myös siksi koska saan siitä ajattelusta irti niin paljon ja olen kiitollinen siitä että silloin ei ole se päivä jolloin voisin kaiken sen syödä, silloin se ajattelu on turvallisempaa. Sitten koittaa se karkkipäivä enkä saa siitä mitään. Ja viime perjantaina karkkipäivä tarkoitti kahta suklaapatukkaa. 

Söin sitten liikaa tai liian vähän, mulla on aina huono omatunto. Koska se ei ole normaalia. Mä en tee niin kuin pitäisi vaikka mulla miten tietoa riittää. Mutta mulla ei ole sitä kykyä ja teen asiat väärin ja odotan vaan pahinta. Yritän olla syömättä liian pitkään koska pelkään että räjähdän syömään kaiken mahdollisen. Liiallinen syöminen on kamalaa koska pelkään ettei se lopu ikinä. Se ”liiallinen” ei ole enää mitään järjetöntä eikä varmaan oikeasti edes liikaa, mutta se riittää että se tuntuu liialliselta. 

Äitini on ollut reippaasti ylipainoinen niin kauan kuin muistan. Äitiin uppoaa niin jäinen ruoka kuin toistenkin ruuat. Silloin kun aloin laihtua, äiti oli siitä innoissaan ja usein neuvomassa ja jotenkin yritti mun kautta sitä elää kun ei itse ole siinä onnistunut. Laihtumisenkin jälkeen joskus valitin etten pidä vatsastani, äiti sanoi että treenaat sitä vaan, kyl se siitä ku vaa teet ja teet. Äidille ensimmäisenä sanoin joskus että syöminen ahdistaa ja tietysti se huolestui. Asuin silloin isällä joten äiti ilmoitti isälle samana iltana ja odotin että isä tulisi sanomaan mulle asiasta jotakin mutta ei tullut. Menin itse juttelemaan, puhuttiin hetki, se kysyi että enhän mä pidä itseäni lihavana, pidin sitä tosi tyhmänä kysymyksenä, tottakai pidin mutta valehtelin. Seuraavan kerran joskus myöhemmin kerroin isälle mitä diagnooseja olin polilla saanut, isä sanoi että kyllä se masennuksen arvasi mutta syömishäiriö tuli yllätyksenä. Asiasta ei olla sen jälkeen puhuttu. 

Mä olen kirjannut painoni ylös siitä 13 ikävuodesta alkaen, välissä oli pari vuotta joilta merkintöjä ei löydy, koska silloin taloudessa ei vaakaa ollut, se jatkui taas sitten kun kämppis sellaisen toi aloittaessaan oman laihdutuksensa. Enemmän tai vähemmän olen nämä vuodet sairastanut mutta ikinä en ole sitä kenellekään lähellä olevalle näyttänyt enkä nykyäänkään siitä ainakaan kasvotusten puhu koska yksinkertaisesti en kehtaa. En näytä tapojani muille koska jonkin aikaa ne on helppo hillitä. Syön muiden seurassa melko vaivattomasti koska silloin sallin sen syömisen. En kehtaa olla sairas koska tiedän itse ajatuskuvioni typeriksi ja koska painoni on normaali joten ajattelen että mitä vittua edes kitisen. Sen takia mä olen aina jossain määrin tarvinnut sen oman tilan ja yksityisyyden. Olen aina niin ahkerasti salannut asioita että sitten on tarvinnut erottaa ne selvästi sairaat asiat ja antaa niille myöhemmin oma hetkensä. 

Olen myös huomannut että jos sairastaa tai on joskus sairastanut syömishäiriötä, ei voi enää ikinä sanoa jos ei pidä jostakin ruuasta tai ei muusta syystä halua jotakin syödä, esimerkiksi lihaa, jos ei tee mieli karkkia tai ei halua juoda alkoholia, jos haluaa syödä salaattia tai käydä lenkillä, on aina muiden silmissä ainoastaan sairas. Jostain syystä silloin ihmiseltä katoaa täysin kaikki oikeudet päättää omista elämäntavoistaan. 

Mutta sitten se toinen asia eli keho. Tämä kroppa. Jota kohtaan mä haluaisin olla armollinen. 

Painan tällä hetkellä saman verran kuin silloin 13-vuotiaana, toki olen jonkin verran pidempi. Siinä välissä olen painanut reilusti enemmän ja vielä reilummin vähemmän. Eikä tässä ole kauheasti ehtinyt tai kyennyt mitään kehonkuvaa rakentamaan. 

Vaikka miten vihaisin itseäni ihmisenä, ei mun kuuluisi kohdistaa sitä siihen ainoaan asiaan joka siitä huolimatta yrittää pitää mua elossa. Mun kehon ainoa tehtävä on pitää mua hengissä silloinkin kun mä en anna sille siihen keinoja, se rakentaa itseään koko ajan uudestaan ja antaa anteeksi kun yritän pilata sen työtä. Se on kestänyt kaikki nämä vuodet, kärsien ja välillä heikosti ja nykyään siitä maksaen mutta kuitenkin. Ainoastaan mun keho on kokenut mun kanssa kaiken sen mitä minäkin ja siitä mun pitäisi sitä arvostaa, mä olen itse vienyt sen huonoihin paikkoihin ja huonojen ihmisten lähelle ja kieltänyt siltä kaikkea mahdollista mitä se on tarvinnut ja antanut asioita jotka sille ovat tehneet vahinkoa. Mä olen tehnyt keholleni paljon pahaa ja silti se pitää mun raajat ja ruumiinosat koossa ja kuljettaa mua ja antaa mun siinä levätä. 

Kun erotan itseni ja kehoni kahdeksi eri asiaksi, ymmärrän paremmin mitä se tarvitsee ja että meidän tosiaan pitää tulla keskenämme toimeen. Että hei, meillä on menny huonosti aika pitkään mutta jos yritettäis vielä, tehään jotain mukavaa yhdessä, käydään vaikka kävelyllä tai syömässä. Mä en pidä siitä miltä se näyttää mutta niitä asioita ei voi enää korjata. Mun keho tarvitsee ruokaa ja lepoa joka päivä vaikka mä itse olisin eri mieltä. Mä tiedän etten saa ikinä tästä kehosta haluamaani, eikä kehon edes kuulu näyttää tai tuntua joltakin tietyltä, se ei ole sen tehtävä lainkaan, joten mä olen juuri tämän kehon kanssa kahden loppuelämäni, kesti sitä sitten miten pitkään tahansa. Tuskin kovin moni valitsee kavereitaan ulkonäön perusteella, joten miksi kukaan tekisi niin itselleenkään.