samat asiat vaivaavat joka päivä, en enää tiedä kuinka monetta kuukautta. samat vuosia vanhat asiat ja sanomiset, syöminen samoihin aikoihin ja tunti tai pari jotain liikuntaa. ainoastaan haitallisia kontakteja kun en muihin kykene, en enää edes tahdo puhua muille kun ne päivittäisetkin kontaktit aiheuttavat niin paljon surua tärkeydellään, sillä miten yksipuolisia ne taitavat olla, tärkeitä vain mulle. neljän vuoden hiljaisuuden jälkeen kummitäti kysyi tahdonko tavata, yksi laittoi kirjeen ja kirjoitti että tahtoo tavata, toinen juoksi mut torilla kiinni, seuraavalla viikolla uudestaan. kaikille osaan sanoa vain että tahdon tavata mutta en tiedä milloin, mutta silti oikeasti tahdon. toisaalta tahtoisin tehdä muille niin kuin mullekin tehdään. kaikki tuntuu vaikealta ja kuormittavalta, silti sekin tuntuu joltain kun lenkillä keskellä metsää joku pysähtyy juttelemaan. vihaan ja suren ja odotan joka päivä samoja asioita ja tuntuu etten pysty nyt muuhun. poliaika parin kuukauden tauon jälkeen on uudella polilla ensi viikolla ja terapiasta lähdin viime kerralla kesken. viimeisin kilahdus tuntui niin äärimmäiseltä ja epätoivoiselta etten tiedä miten olisi käynyt jos olisin ollut edes sen verran selvänä että kädet olisivat toimineet kunnolla. jos joku asia tuntuu hyvältä, sekunnin kuluttua se tunne on todella tukahduttava.

tarvitsen itselleni koko ajan kamalasti henkisiä ärsykkeitä tai sitten vain laimean pahan olon, en uskalla tuntea mitään miltä oikeasti tuntuu tai ajatella niitä asioista jotka jostakin yrittävät tulla. pelkään sitä räjähtävää surua ja vihaa mikä siitä seuraa. pelkään unen odottamista ja aamuisin sitä kun en ole vielä kunnolla hereillä, silloin on vaikeaa harhauttaa itseään miltään. pelkään jatkuvasti lietsovani vihaa itseäni kohtaan ja olevani aina vaan varmempi siitä että mun oikeasti pitää olla yksin, en mä voi näin kauheana ihmisenä olla muiden kanssa tekemisissä. vihaan lenkkeilyä ja kaikkea ulkona liikkumista koska silloin niitä ärsykkeitä on todella vähän, silloin ajattelen juuri niitä asioita joita yritän vältellä ja liian usein tulen itkien kotiin. 

lukion toisella luokalla vaihdoin koulua, en ole ikinä kertonut kenellekään oikeaa syytä sille enkä kerro vieläkään, mutta siitä lähtien olin koulussa yksin, taas. muistaakseni siitä ei tiennyt kukaan, ei kukaan kaveri, tyttöystävä tai kämppiskään. samaan aikaan putosin monista porukoista pois, en ole varma miksi. tänään jostain tuli mieleen se kun kerran koulussa yksi poika kysyi miksi mä olen siellä aina yksin. mun mielestä se oli todella outo kysymys, en osannut edes ajatella että olisi mahdollista että se johtuisi jostakin muusta kuin vaan siitä että muut jättävät mut yksin. mun mielestä se on ollut myös aina todella järkevä selitys. olin oikeastaan koulussa aika vähän, saatoin kesken päivän lähteä kotiin ihan vaan siksi koska tiesin ettei siellä ole ketään muuta ja saan viillellä tai syödä ihan rauhassa kun ei pelkkä karkin syöminen koulussa riittänyt. jotenkin aloin silloin takertua siihen että kyllä vielä joskus on jotain muuta mutta ei nyt. silti nykyään tuntuu vielä pahemmalta kun sanotaan että se on vain oma vika. koska en mä olen ikinä osannut tehdä sille mitään ja jos olen yrittänyt, se on ollut täysin turhaa.

laskin jonain yönä että mulla on neljäätoista lääkettä yhteensä yli viisisataa nappia.