Jonain päivänä ajattelin vähän biologiaa ja psykologiaa ja hermostoja. Sitä että keholle on mahdollista opettaa asioita koska se muodostaa uusia hermoratoja jotka niitä käyttäessä vahvistuvat. Keho oppii uusia liikkeitä, samalla tavalla toimivat aivot, niihin muodostuu uusia synapseja uusia asioita oppiessa ja muistojen syntyessä. Kun ahdistaa tarpeeksi, mun keho on oppinut menemään hätätilaan koska kohta jotakin sattuu, jokin paikka on auki ja mun kehon täytyy suojella ja korjata itseään silloin kun mä tuhoan sitä. Se tottuu siihen ja alkaa odottaa sitä. Miksen mä opeta keholleni jotain muuta. Jotain hyödyllisempää tapaa merkiksi siitä että vahvin ahdistus loppuu tähän tekemiseen, etenkin kun oma ahdistukseni on niin rutinoitunutta. Tietysti aina sanotaan että pitäisi löytää muita keinoja ja käsittelytapoja mutta suoraan sanottuna se on tuntunut ihan liian positiiviselta ajattelulta. Mutta fysiologisesti se on täysin mahdollista vaikkei se olisi edes mitään mieluisinta tekemistä tai mitään käänteisajattelua tai sisäisen rauhan löytämistä tai muuta mihin ei vaan siinä tilassa kykene. 

Syömishäiriöryhmässä yksi tyttö sanoi ajattelevansa että keho on vaan koneisto, se tarvitsee oikeaa ravintoa ja huoltoa toimiakseen. Se ei ole mitään sen ihmeellisempää mutta silti jotain niin tärkeää ja niin hyvin sanottu että se on pyörinyt mielessä pari viikkoa.

Vuoden ajan terapiasetä on sanonut että kohdistan toisille kuuluvan vihan itseeni ja viimeksi kiitti että kerroin hänessä vihastuttavat asiat hänelle vaikka se yltyikin huudoksi ja kiroiluksi. Vuoden aikana olen oppinut puhumaan asioista jotka vaivaa ja vihastuttaa ja siitä on seurannut ennätysmäärä pelkkiä riitoja. Jotkut eivät olleet tottuneet siihen, joillekin se oli heti liikaa ja ihmissuhteita meni poikki ja muut ja minä itse jätin itseni yksin koska tiedän olevani paska muille. Olen pian 21-vuotias ja olen vanhempienikin kanssa alkanut riidellä vasta viimeisen vuoden aikana. Ikinä ei ole tullut mitään tappelua tai edes sanomista juomisesta tai tupakasta tai mistään menoistani, vasta siitä kun olen alkanut sanoa etten pidä jostakin tai että mielestäni joissain asioissa mua kohdellaan huonosti ja mulle puhutaan väärin tai että olen vain kertonut että on paha olla. Toisaalta se vihastuttaa entisestään. Olen aina yksin ja silti vaivaan muita niin paljon että se häiritsee ja minäkin saan siitä palautetta, tietysti. Vaikka olisin kuinka yksin tahansa. Ja silti useimmiten olen myös se joka sitä seuraavan minulle sietämättömän hiljaisuuden jälkeen kysyy ootko kunnossa, ootko vihainen. Multa sitä ei kysytä. Kyllä, mä olen vihainen ja minä kyselin perääsi, vaikka minua ei kaivata. Itsekkyyden ja itseinhon tuottoisa yhdistelmä.

Sitten on ne kerrat kun siitä seuraa jotain todella pahaa ja tajuan että mun pitää lopettaa. Oli helpompaa kun olin hiljaa. Pidin sen sodan vain omassa päässäni ja niin oli parempi mulle itselleni sekä muille. Kun tästä ei tule muuta kuin tappelua ja kinaamista.

Nyt kun mun on pakko olla yksin, en enää osaa sitä. En nauti omasta kodistani ja ajastani jota on ihan oikeasti rajattomasti ja se kammottaa, eikö tää oikeasti ikinä lopu. Tää loppuu sitten kun päätän jotakin, joko päätän tehdä jotakin tai sitten päätän kaiken. En tiedä miksi kirjoitan sivukaupalla sellaista tekstiä mitä kukaan ei tule lukemaan. Tuntuu turhalta aloittaa mitään, en tee sitä loppuun kuitenkaan. Tuntuu turhalta näyttää yhtään miltään, rumalta tai vähän paremmalta kun ei kukaan kuitenkaan näe. Mun kaikki vuorokauden tunnit on pelkkää ajan kuluttamista, kellonajat ovat täysin turhia ja pitkitän lenkkejä jotta olisi vähemmän aikaa vietettävänä kotona, ihan sama miten ratkeavalta vasen jalka tuntuu.

Mutta sitten taas se mun viihtyisin hetki on se kun muut oletetusti nukkuvat, mun ei tarvitse ajatella ja toivoa että joku laittaisi viestin ja silloin pystyn keskittymään johonki muuhun kuin odottamiseen. Silloin voin jopa uppoutua asioihin pariksi tunniksi, joko makaan paksuissa pameissa ja toivon että voisin vaihtaa paikkaa jonkun koomapotilaan kanssa tai selaan kirjaston sivuja ja luen artikkeleita ja listaan asioita ja mietin mitä voisin ehkä jonain päivänä tai kuukauden päästä tehdä ja mietin ja lasken mitä se vaatii ja yleensä aamulla ajatellessani asiaa uudestaan luovun siitä täysin.

Tää kaikki aika on pelkkää sietämistä.