Kaikki päivät ovat tylsiä ja pitkiä ja hitaita vaikka jotain hyödyllistä tekisinkin. Olen koko ajan niin kiukkuinen, vihainen, ahdistunut tai surullinen ja mulla on niin paljon aikaa ajatella kaikkea että häpeän itseäni oikeastaan koko ajan. Ihan kaikista vanhoista ja nykyisistä asioista ja sanoista ja teoista ja kaikesta mitä olen vaikkei kukaan näe tai kuule. Siitä on niin monta kuukautta kun olen viiltänyt viimeksi enkä saa mitään purettua mihinkään eivätkä mitkään tilanteet tai olot nollaannu ilman sitä. Se tilanne on päällä koko ajan kun se ei pääse räjähtämään. Ne monen kuukauden olot kasaantuvat ja samat asiat pyörivät päässä ja siinä vaiheessa pelottaa liikaa jotta jotain voisi tehdä. Enkä vieläkää tiedä pitäskö mun voida hyvin vai huonosti vai olla kuollut jotta olisin tärkeä, kaipaa mua, lähde etsimään.