Häpeä on ehkä vallitsevin tunne minussa. Joskus on ollut viha ja suru, häpeä siellä taustalla, nyt se on ollut pitkään päällimmäisenä ja aiheuttanut niitä muita. En tiedä mitä siinä on taustalla, ehkä se ajatus että muut ovat parempia ja tärkeämpiä, siksi pitää itse hävetä miltä näyttää ja mitä on ja ajattelee, aikuisenakin (olenkohan?) sitä mitä kuuntelee, katsoo, lukee, syö. Mikä järki? Ei mikään, silti ympäristö vahvistaa sitä, en ole yksilö enkä hyväksyttävä. Välillä pistän väkisin vastaan, sehän kuuluu hoitoonikin, mutta se on ja pysyy.

Viikonlopuksi olisi ollut lähete osastolle. Soitin tulevani, kymmenen minuuttia myöhemmin soitin etten tulekaan, koska en vittu pysty KEHTAA halua pelkään. Tietenkin muut potilaat ovat siellä, se on ok, se ei ole ok jos minä olen siellä, järkyttämässä muiden rauhaa ja muut omaani.

Olen huono tutustumaan ihmisiin, koska häpeän. En uskalla antaa mitään itsestäni, koska pelkään. Häpeä on ollut kehossa ja päässä, painossa, kiloissa, ihossa, arvissa, perheessä, odotustiloissa, vastaanotoilla, entisissä opettajissa, omassa kodissa ja jääkaapissa, tärkeimmät kirjoittamani muistilistat ovat vaatekaapin oven sisäpuolella, ei vahingossakaan kukaan saa tietää mikä minulle on tärkeää. Enhän minäkään ole.