Mikä on se mun pysyvä osa minuudesta joka ei sairaudessakaan muutu? En tiedä. Olen aina ollut valittava itkupilli joka ei uskalla sanoa eikä näyttää mitä oikeasti ajattelee ennen kuin on liian myöhäistä. Mä en vieläkään tiedä yhtään kuka tai mikä olen. Mikä on mun lempiväri, lempiruoka, paljonko painan, mitä teen vapaa-ajalla, keitä mun perheeseen kuuluu, minne matkustaisin jos voisin valita, mikä musta tulee isona, tissit vai pylly, mistä mä kutisen, mitä mä tein kesällä, missä mä näen itseni viiden vuoden päästä, mistä helvetistä minä tietäisin. Eräs vanhempi nainen sanoi mua tänään ihanaksi ja fiksuksi, niitä tahtoisinkin olla mutta en uskalla kun pelkään ihmisiä lähellä, eniten sitä että ne jättää, entä jos se uhkaa ajavansa kallioon tai mä yöllä juoksen metsässä sen perässä kun se on sanonut tappavansa itsensä tai entä jos valvon ja odotan uutisia sairaalasta tai se sanoo ettei se jaksa mua tai näen unia valkoisesta arkusta ja oransseista ruusuista kun oikeasti en tiedä onko se enää elossa vai ei.